Koulujärjestelmä murskattu

Asiantuntijat: Kouluihin on pesiytynyt epävirallinen tasokurssijärjestelmä, koulumenestyksen arviointi on retuperällä ja opettajia kiusataan dokumentti-idiotismilla. – Iltasanomat 14.11.2017

 

Iltalehti uutisoi asiantuntijoiden arvion maamme koulujärjestelmän murskaantumisesta viimeisen reilun 20 vuoden aikana. Iltalehti poimi arvioista kriittisimmät erityistarkasteluun, eli oppimistulosten yleisen heikkenemisen, erilaiset arvostelukäytännöt koulujen välillä, kouluihin muodostuneet tasokurssijärjestelmät, viimeisten 25 vuoden aikana tehtyjen leikkausten vaikutukset, sekä sosiaalisen aseman ja sijainnin vaikutukset koulutusmahdollisuuksiin.

 

Itse olen saanut seurata nykyistä suomalaista koulumaailmaa kohtalaisen läheltä ja jos vertaan sitä omiin kouluvuosiini, jotka ajoittuivat pääasiassa 80- ja 90- luvuille, niin suurin ongelma on mielestäni opettajien heikentynyt kyvykkyys hoitaa ammattiaan, opettajien haluttomuus tulokselliseen opetustyöhön, opettajien heikentyneet kurinpidolliset oikeudet, vanhempien kasvanut oikeus puuttua opetustyöhön, sekä viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä … koko yhteiskunnan veltostunut kaiken ymmärtävä ja kaikkea halaava ilmapiiri. Ja ennen kuin joku opettaja tai joku muu ottaa tästä herneet nenään, niin käydään asioita hieman tarkemmin läpi mitä tarkoitan.

 

Aina on ollut eroja opettajien ammattipätevyydessä ja kyvykkyydessä, mutta mielestäni suhde huonompaan suuntaan on lisääntynyt merkittävästi. Omasta kouluhistoriastani tähän liittyen sen verran, että meillä oli villi luokka ala-asteella. Meitä yritti kaitsea kaksi eri opettajaa kolmen ensimmäisen vuoden aikana, mutta työrauhaa ei luokassa tuntunut löytyvän. Neljännelle luokalle mentäessä meillä oli lukuvuoden alussa jälleen uusi opettaja. Tällä kertaa kyseessä oli OPETTAJA, ei siis pelkkä opettaja. Tällä jo keski-iän ylittäneellä naisopettajalla olisi paljon annettavaa tämän päivän opettajille, sillä hän vaati ja edellytti oppilailtaan asioita tavalla, jota kukaan muu opettajaa minun kouluhistoriani aikana ei tehnyt. Lisäksi hän oli valmis laittamaan itsensä ja vapaa-aikansa peliin, jotta hänen oppilaansa oikeasti oppivat ja omaksuivat asioita. Sanotaan sitä nyt vaikka ammattiylpeydeksi, sillä sitä hänellä todellakin oli. Hän ei ollut ammatissaan vain opettamassa halukkaita, vaan vaati myös haluttomilta, ylivilkkailta, hitaammin oppivilta samat asiat rautaisella otteellaan. Siksi pidän häntä opettajien ammattihuipentumana ja jollaiseen pitäisi tähdätä jo siinä vaiheessa kun opettajia aletaan valitsemaan koulutukseen ja valmentamaan ammattiinsa. Tässä vaiheessa pitäisi olla niin opettajakandilla kuin valitsjioillakin selkeä kuva siitä, että onko kyseisestä ihmisestä täyttämään nämä saappaat?

 

Ensimmäinen päivämme neljännellä luokalla alkoi kuten aiemminkin. Luokkahuoneen edustalla koulun käytävillä painittiin, juostiin ja heiteltiin kuminpalasia. Niin olimme tehneet jo kolme vuotta, joten se tuli luonnostaan. Se loppui kuin seinään. Korvia vihlova karjaisu keskeytti sen …. LUOKKA!!! Huutaja oli maksimissaan 160 cm pituinen keski-ikäinen heiveröinen nainen, josta lähti uskomaton ääni ja joka huokui valtavaa itseluottamusta ja auktoriteettia. Villeinkin oppilas seisahtui niille jalansijoilleen ihan jo järkytyksen voimasta. Koko koulun sen kerroksen käytävällä meteli ja riehuminen loppui kuin seinään. Nainen määräsi meidän parijonoon luokan eteen. Oppilaita luokalla oli siis se noin 25, johon mahtui ylivilkkaista (nykyajan varmoja ADHD- diagnooseja) lukutoukkiin ja kaikkea siltä väliltä. Ei ollut koulunkäyntiavustajia, koska sellaisista ei siihen aikaan ollut tietoakaan, eikä kyllä kyseinen opettaja sellaista olisi tarvinnutkaan. Parijonosta astelimme hyvässä järjestyksessä ja hiljaa luokkaan.

 

Luokassa saimme valita itse paikkamme. Se oli hienoa, sillä pääsimme parhaan kaverin kanssa vierekkäisiin pulpetteihin. Mutta ilo osoittautui lyhytaikaiseksi. Ei siksi, että olisimme joutuneet vaihtamaan myöhemmin paikkaa, vaan siksi, että kyseisen opettajan tunnilla oli ihan sama kenen vieressä istui, sillä luokassa ei juteltu, vaan siellä opiskeltiin. Opettaja kertasi meille säännöt: Aina kun hän aloittaa puhumisen, niin jokainen oppilas laittaa automaattiisesti kynän pulpetissa olevaan loveen, asettaa molemmat kätensä pulpetille ja katsoo opettajaan. Hän edellytti tätä siksi, että pystyi näkemään, että kaikki kuuntelevat. Ensimmäisellä tunnilla kaksi luokan vilkkainta poikaa toipuivat kuitenkin ensijärkytyksestä kohtalaisen nopeasti ja alkoivat kuisikimaan, vierekkäisissä pulpeteissa kun kerran istuivat. Opettaja napsautti kaksi kertaa sormiaan ja osoitti poikia sormellaan … sinä ja sinä. Kaksi tuntia tänään jälki-istuntoa. Peli oli selvä. Loppupäivän kaikki olivat hiljaa.

 

Mutta ei tässä vielä kaikki. Seuraavana aamuna kun tulimme kouluun opettaja otti meistä lopullisen selätysvoiton koko porukasta. Hän teki sen kahden vilkkaimman pojan avustuksella, sillä pojat kertoivat mitä jälki-istunnossa oli tapahtunut. Ensimmäisen tunnin pojat olivat opetelleet ulkoa Raamatun jakeita ja toisella tunnilla niitä yritettiin lausua ulkoa. Opettaja oli sanonut, että hänellä on aikaa istua koulussa vaikka ilta seitsemään asti, jos ulkoa opettelu sitä vaati. Vihdoin pojat olivat päässeet jälki-istunnosta pois. En enää muista, että kauanko he siellä olivat istuneet, mutta se oli sivuseikka. Myös nämä pojat, joista molemmat muutaman vuoden kuluttua yläasteella joutuivat ”tarkkailuluokalle” käyttäytymis- ja motivaatio-ongelmien vuoksi, olivat hiiren hiljaa luokassa seuraavat kolme vuotta ja oppivat. He pääsivät ala-asteelta myös kohtalaisen hyvin arvosanoin, kunnes ne yläasteella opettajien muututtua jälleen romahtivat.

 

Kyseinen opettaja oli pikkupoikana mielestäni täysi tyranni ja kirosin monesti sitä, että hän oli opettajamme, mutta aikuistuttuani ja seurattuani koulumaailmaa läheltä puolisoni viran puolesta, omien lasteni ja ystävieni lasten opettajien toimintaa, niin tajuan vasta kuinka onnekas olin. Aikuisena vasta aloin ymmärtämään sen, mikä merkitys sillä on millaisen opettajan lapsi sattuu saamaan. Hyvä opettaja luo hyvän ponnahduslaudan koulumaailman jälkeiseen elämään ja huono opettaja huonon, elleivät sitten vanhemmat satu satsaamaan lapsensa oppimiseen poikkeuksellisen paljon. Kirjo opettajien ammattitaidossa ja kyvykkyydessä osoittaa siis yhden suurimmista ongelmista tänä päivänä; Opettajakoulutus ei nykymallilla pysty varmistamaan opettajan henkistä kyvykkyyttä hoitaa toimeaan. Myöskään opettajien palkkaus ei perustu oppilaiden oppimistuloksiin, vaan opettaja pystyy menemään töihin piittaamatta siitä, että oppiiko hänen tunnillaan kukaan vaiko ei? Tiedän opettajia, jotka kaikessa rauhassa kirjoittelee taululle ja puhuu pääasiassa omaksi ilokseen, koska kukaan oppilaista ei kuuntele hänen opetustaan. Se ei tunnu kuitenkaan näitä opettajia suuremmin haittaavan, sillä he saavat saman palkan. Koulutuksen tuoma ylpeys riittää monesti pelkkään tyhjään ylpeilyyn omasta akateemisesta koulutuksesta, mutta käytännössä ei sitten mitään ylpeydenaihetta olekaan. Välillä jopa tuntuukin siltä, että koulumaailman vähiten arvostettu työntekijäryhmä, eli koulunkäynninohjaajat ovat niitä, jotka hoitavat ansioituneemmin luokan kurinpitoa ja opetusta, kuin nämä akateemisen koulutuksen saaneet itseään jalustalle nostavat tärkeilijät. Ymmärsin opettajien tärkeilyn vasta siinä vaiheessa, kun olin ensimmäistä kertaa kyseien porukan kanssa samassa tilaisuudessa. He oikeasti ilmeisesti kokevat olevansa muita parempia ihmisiä? Ainakin osa heistä.

 

Mutta jotta ei arvosteltaisi pelkästään tämän päivän opettajia, niin yksi muutos koulumaailman ulkopuolelta on kuitenkin myös huomioitava tässä yhteydessä. Ongelmalasten vanhemmat ovat monesti myös ongelmavanhempia, jotka kieltävät oman epäonnistumisensa lapsen kasvattajana ja yhteiskunnallisena roolimallina, ja alkavat syyttämään opettajia ja koulua lapsensa ongelmista. Tämä porukka tuottaa epävarmuutta opettajakunnalle ja luo turvattomuuden tunnetta uhkailemalla ja nimittelemällä. Valitettavaa on, että tämä pelkuriporukka on kasvamassa ja sen hillitsemiseksi tulisi tehdä radikaaleja lakimuutoksia, joilla opettajien työnteko turvattaisiin. Huonoimmankaan opettajan ei pitäisi pelätä oman fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaan tyytymättömyys pitää pystyä osoittamaan muilla keinoin.

 

Mutta joo … vaatikaa vanhemmat opettajiltanne tulosta. Ette tänä päivänä sitä välttämättä saa muuten. Teidän tehtävä ei ole hoitaa lastenne opetustyötä kotona, kuten valitettavan usein tänä päivänä tuntuu olevan, vaan se on opettajien homma ja siitä maksetaan heille palkkaa. Mutta muistakaa samalla, että opettajille ei taas makseta palkkaa lapsenne kasvattamisesta. Se on teidän hommanne. Huolehtikaa siis siitä, että lapsenne ei ole se, joka häiritsee työrauhaa tunnilla.

 

Mitä taas arvosteluun tulee, niin olisi varmasti parasta, että kaikilla koululuokilla ympäri Suomen olisi samat kokeet ja samat arvostelukriteerit. Puhumattakaan siitä, että niin tulisi olla myös eri kieliryhmillä ja ne tulisi arvostella osana kokonaisuutta, mutta tästä aiheesta lisää ehkä joskus toiste …?

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

3 + 5 =